USKON, EPÄILEN

Tertti Lappalainen (toim.)

Uskon, epäilen - Ihmisiä elämän perimmäisten kysymysten äärellä

Wsoy 2002, 335 s.


Suurin osa suomalaisista sanoo uskovansa jonkinlaiseen jumalaan, kuitenkin hengelliset pohdinnat jäävät helposti taka-alalle. Johtuuko se aikamme taipumuksesta yrittää todistaa kaikki? Onko nykyajan kaikkivoivan ihmisen vaikea ja hieman nöyryyttäväkin tunnustaa, että on olemassa jotakin häntä suurempaa, jota hän ei voi ymmärtää?

Onko tämän maailman takana jokin toinen todellisuus, josta uskonnot puhuvat? Uskonko siihen vai enkö usko? Epäilenkö, kiellänkö? Mistä tiedän, uskonko? Mitä usko sitten on? Onko se tunnetta vai järkeä, oppien totena pitämistä vai kilvoittelua? Ja uskoa mihin? Tuonpuoleisuuteen, johonkin korkeampaan voimaan, Jumalaan, Kristukseen?

Psykologi, toimittaja Tertti Lappalainen on koonnut 23 kirjoittajan henkilökohtaisen ja usein hyvin avoimen tilityksen elämän ydinkysymyksistä. Mukana on muun muassa entinen arkkipiispa, lääketieteen ja kirurgian tohtori, nunnia, pappeja, psykologian professori, hammaslääkäri ja kirjailija.

Usko ja uskonto ovat kaksi eri sanaa. Uskonto on oppirakennelma tapoineen ja rajoituksineen. Siinä on säännöt ja määräykset, ja ne ovat muiden ihmisten keksimiä. Uskonto on valmis kehys, siihen pitää vain astua sisään, eräs kirjoittaja näkee. ´Usko´ on paljon henkilökohtaisempi sana kuin ´uskonto´. Kovin usein uskova ihminen puhuu uskosta yleensä ja uskonnosta, vaikka hänen pitäisi puhua vain omasta uskostaan. Toisaalta usko on hyvin henkilökohtainen ja intiimi asia, kirjoittaja jatkaa.

Varmuus ei kuulu kristilliseen uskoon. Ei mikään varmuus. Ei pelastusvarmuus, ei varmuus Jumalan olemassaolosta eikä varmuus kirkon auktoriteetista, toinen kirjoittaja toteaa. Usko on epäilyä. Jos uskonto siirtyy jatkuvan epäilyn kentältä varmuuksien maailmaan, jos se loikkaa totuuden kerjäläisen kaidalta polulta totuuden omistamisen valtatielle, se hapantuu fanatismiksi, joka ei enää ole uskoa ollenkaan. Se on demonisoitunutta oppia ja fundamentalismia, jossa uskossa olosta on tullut Jumalan korvike.

Kolmas kirjoittaja sanoo, että on vaarallista kieltää uskomisen tarve ja kysyy, että eikö jo syvyyspsykologiakin opeta, että torjutut tunteet nousevat ihmistä itseään vastaan.

Yksi papeista kysyy, onko hänellä papin roolin kantajana oikeus ja mahdollisuus epäillä? Tosiasia on, että epäilen, hän kirjoittaa. Jokainen epäilee, niin pappi kuin maallikkokin. Silti, jos epäilen, olenko huono pappi? Jos ilmaisen epäilyni, toiminko virkavaltaani vastaan? Jos kiellän epäilyni, olenko epärehellinen?

Ihminen on koko elämänsä uskon ja epäuskon jännitekentässä. Miten yhdistää sydän ja pää?


Marja-Leena Paakkunainen

Tejuka -lehti, Artikkelisarja ´Luin kirjan´

24.2.2003