Fysioterapeutista diplomikuuntelijaksi

Ajatusten, mielentilan huomaamisesta on tullut tärkein, sillä vain siellä voin vaikuttaa.

- Onko mielessäni ristiriita, pelko vai rauha ja hyväksyntä. Hyväksyntä, joka tarkoittaa, että saan olla sellaisenaan. Kuten nyt, tässäkin hetkessä. Onko minulla lupa olla sellainen kuin oon? Saanko minä olla minä, vai tuleeko ajatus, esimerkiksi ´Mitähän muut aatteloo? ´ tai ´Mun pitäis sitä tai tätä´ väliin ja estämään sen?

Olen elänyt pian 60 vuotta, työskennellyt terveydenhuoltoalalla yli 30 vuotta ja osallistunut yhteen jos toiseenkin koulutukseen ja kurssille. Tärkein on huomata itsensä, saada tukea ja ohjausta katsoa ajatuksiansa ja reaktioitansa ja voida lähestyä niitä lempeästi hyväksynnällä - armollisuudella.

- Luojani tietää, että olen etsinyt vastauksia ja ymmärrystä sille, miksi reagoin niin kuin reagoin. Miksi koen niin kuin koen. Miksi oman mielipiteen sanominen pelottaa, miksi puoliso ärsyttää, välillä jopa pelottaa? Miksi auktoriteetin edessä kumarran pienuuteen, miksi toisten silmien alla oleminen jähmetyttää, jne?

- Syyttämällä ja vaatimalla toisilta ja itseltään saa hetkeksi kohennusta huonoon oloon, siihen selittämättömään tyytymättömyyteen. Se on keino helpottaa oloa - hetkeksi.

Etsintä ja kyseenalaistaminen on tuottanut tulosta. Näkyväksi on tullut muun muassa huonommuuden, riittämättömyyden ja erillisyyden kokemukset ja niistä kumpuavat sietämättömät, pelottavat tunteet ja tuntemukset.

Kokemukseni on, että juuri se kurja olo, esimerkiksi ahdistus, väsymys, masentuneisuus on se, joka saa havahtumaan, kyseenalaistamaan. Ennemmin tai myöhemmin sitä ´joutuu´ nöyrtymään ja pyytämään, ottamaan vastaan apua. Sitä kautta löytyy toisenlaisia ajattelutapoja ja ohjausta irti ristiriidasta ja pelosta, kohti mielenrauhaa ja iloa.

- Kaiken takana on kaipuu saada ja voida olla juuri sellainen kun on. Kaipuu tulla hyväksytyksi, tulla kuulluksi ja nähdyksi sellaisenaan - tulla rakastetuksi.

Tämän tunnistaminen ja myöntäminen ei ole ollut helppoa. Menneet kokemukset kun ovat ohjanneet mallin, jossa yksin on pitänyt pärjätä, jossa muiden apua ei ole tarvittu, eikä siten pyydetty. Avun vastaan ottamista on todella saanut harjoitella.

- Vain täydellisessä hyväksynnän tilassa olen rohjennut pala palalta katsoa sisäänpäin ja avata, puhua ääneen itsessäni olevia kaikenlaisia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia. Todella hämmentävää ja vapauttavaa on ollut kokemus täydellisestä hyväksynnästä, ettei minun tarvitsekaan peitellä, väistellä ja torjua mitään, jolloin elämään on tullut ja tulee vapautta, iloa ja rauhaa. Ja jos peittelen tai torjun, niin sekin on täysin ok. Täydellinen hyväksyntä, armollisuus kun on juuri sitä - ei vaatimuksia, ei pakottamista, ei kieltämistä.

- Tänä päivänä huomaan yhä herkemmin armollisuuden, jossa tulee kuulluksi ja jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Se on diplomikuuntelua.

Marja-Leena Paakkunainen