LÄHEMMÄS KUOLEVAA

Elina Grönlund, Aili Huhtinen

Lähemmäs kuolevaa

Kirjayhtymä Oy 1998, 180 s.


Kuolemisen merkitys yhtenä elämän tärkeimpänä näkökulmana on luonteenomaista ei-länsimaisille kulttuureille. Kuolemalla on ollut niissä syvällinen vaikutus uskontoon, elämän riitteihin, mytologiaan ja filosofiaan. Kuoleman merkittävyyden tiedostaminen oli myös osa länsimaista sivilisaatiota ennen teollista vallankumousta. Tekniikan nopea kiihtyminen vaati veronsa. Tämä merkitsi, että ihmiset vieraantuivat olemassaolon perustavista biologisista tapahtumista: syntymästä, seksuaalisuudesta ja erityisesti kuolemasta.

Mekanistinen maailmankäsityksen mukainen ajattelutapa ei vapauta ihmistä kuolemanpeloista eikä auta häntä suhtautumaan kuolemaan ja kuolemiseen luontevasti ja levollisesti. Uskalletaanko sitä lainkaan ajatella sen tabu-luonteen ja pelkojen vuoksi? Miten kuolemaan todella pitäisi suhtautua, kun joutuu yllättäen lähiomaisen lähestyvän kuoleman eteen tai kun itse sairastuu vakavasti? Pitäisikö meidän ruveta harjoittelemaan kuolemista, puhumaan siitä avoimemmin ja tehdä jotakin kuolemanpelkojen poistamiseksi?

Kirja lähestyy kuolemaa ja kuolemista selkeän yksinkertaisesti ja elävästi. Siinä kuvataan kuolevan lähellä olemista potilaan itsensä, hänen läheistensä ja hoitohenkilökunnan kannalta. Vanhoja suomalaisia perinteitä kerrataan ja jonkin verran tarkastellaan myös meille suhteellisen vieraan tiibetiläisen kulttuurin tarjoamia keinoja kuolevan hoidossa. Tärkeänä pidetään, että eri uskontoyhteisöjen ja kulttuurien omia riittejä kunnioitetaan kuoleman lähestyessä. Viimeisenä on kuvaus siitä miten kuoleman kohtaamista voidaan käsitellä hoitohenkilökunnan työnohjauksessa.

Vaikka kyseessä on suhteellisen vaikeaselkoinen ja ´uusi´ asia, lähtee Grönlund liikkeelle ihmisen tietoisuudesta; mitä se on, mitä ovat epätavalliset, laajentuneet ja korkeammat tietoisuudentilat. Hän näkee, että on todennäköisesti helpompi ymmärtää myös kuolevan ihmisen tietoisuudentiloja ja toisinaan oudoiltakin vaikuttavia muutoksia niissä, kun ymmärtää ensin jotakin tietoisuuden olemuksesta ja sen toiminnasta sekä myös vaikeudesta ymmärtää ja mitata tietoisuutta.

Eläessään tavallista arkipäivää harva ihminen tulee miettineeksi omaa ajatteluaan ja omien sisäisten mielikuviensa ja assosiaatioittensa runsautta. Pidetään jotenkin luonnollisena ja itsestään selvänä, että ihminen ajattelee koko ajan ja että se on oleellisesti ihmisluontoon kuuluvaa. Sitä, että ajattelee ja pystyy pohtimaan asioita loogisesti ja rationaalisesti, pidetään yleensä kaikkein korkeimpana aivotoimintana, älyllisen kehityksen huippuna. Vain harvoin pidetään edes tarpeellisena pohtia, että jotakin muutakin on olemassa, sellaista, joka ylittää tavanomaisen tietoisuuden. Jos jotakin tällaista muuta kohdataan, sitä pidetään kenties normaalista poikkeavana ja sellaista ehkä myös paheksutaan.

Jokainen voi kuitenkin itse tutkia tavallista arkitietoisuuden tasoa koskevia väitteitä, puutteellista tiedostamista ja tietämättämme tapahtuvia mentaalisia prosesseja esimerkiksi meditaatio-harjoituksessa tai retriitillä eli vetäytymällä syrjäiseen, rauhalliseen paikkaan henkiseen ja hengelliseen pohdiskeluun.

On sanottu, että ihmistä auttaa, jos hän muistaa koko ajan, että kaiken kestämättömyys ja kuolema ovat elämässä tärkeintä. Jos ihminen elää vain hetken kerrallaan tiedostamatta päämäärää, hän tuhlaa elämänsä, hukkaa sen. Muutosten kautta ihminen pystyy valmistautumaan kuolemaan. Ihminen kokee tuskaa siksi, että ajattelee kaiken olevan lujaa ja kestävää. Kuitenkin hänessä muuttuu jotakin koko ajan. Ajatuksemme ja fyysinen ruumiimme, jopa luonteemme, ovat jatkuvassa muutosprosessissa. Ellemme hyväksy muutosta, koemme tuskaa. Yleensä ihmiset pelkäävät, että muutoksessa menettää jotakin arvokasta. Jos ihminen hyväksyy muutoksen ja osaa luopua, silloin hän vapautuu.


Marja-Leena Paakkunainen

´Luin kirjan´ artikkelisarja, Tejuka -lehti

31.8.2004