TUNTEET JA SYÖMINEN

Irene Kristeri

Tunteeet ja syöminen 

Kirjapaja Oy 2003, 150 s.

Syömishäiriöt ovat voimakkaasti lisääntymässä, myös lasten keskuudessa. Ei tarvitse olla ylipainoinen tai anorektikko kärsiäkseen siitä, että ruoka hallitsee elämää. Hyvin yleisesti uskotaan, että ylensyömisessä ongelma on ruoka. Luullaan, että on vain opeteltava hillitsemään halu ruokaan ja syömään vähemmän.

Perheterapeutti Irene Kristerillä on vuosien kokemus työskentelystä ihmisten parissa, jotka kärsivät syömishäiriöstä. Kirja käsittelee aihetta laajemmin, ei pelkästään fyysisestä näkökulmasta.. Mukana on myös tosipohjaisia, hyvin koskettavia kertomuksia ongelmasyömisestä ja siitä toipumisesta. Kristeri kertoo myös omakohtaisesta rankasta elämänvaiheesta, joka toi mukanaan viisitoista ylimääräistä kiloa.

Kirjoittaja jakaa syömishäiriöt kolmeen eri ryhmään; anoreksiaan, bulimiaan ja pakonomaiseen ylensyömiseen eli riippuvuuteen ruoasta. Kirjassa käsitellään ennen kaikkea pakonomaista ylensyöntiä mutta anoreksiaa ja bulimiaakin sivutaan.

Moni etsii ruuasta lohtua ja turvaa, joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Joku taas pelkää ruokaa, että se tekee pahaa hänelle. Ongelma on tunteet ja ruokaa käytetään niitä hallitsemaan.

Ruoka symbolisoi rakkautta. Se, että vauva saa äidin rintaa, tarkoittaa, että hän saa rakkautta, syliä, lohdutusta, huolenpitoa, turvallisuutta, läsnäoloa, kaikkea sitä mikä rakentaa häntä elämää ja ihmissuhteita varten. Ruokkimalla vauvaa liitämme hänet elämään. Kristeri sanoo, että miten syömme, siten liitymme elämään.

Ongelmasyömisessä on kyse riippuvuudesta ja sellaisena se on hyvin hankala, sillä ilman ruokaa ei voi olla. Esimerkiksi alkoholin tai tupakan voi jättää, syömistä ei. Siksi pakonomaisen ylensyömisen hoito on aloitettava syiden etsimisestä. Kuten Kristeri sanoo, kissa on nostettava pöydälle. Hänen kokemuksensa mukaan syiden löytymisen myötä ahdistus lisääntyy - ja samoin syöminen. Syömistä kun käytetään keinona ratkaista ongelmia, tai hallita pahaa oloa ja ahdistusta. Siksi syömisongelma vaatii hyvin pitkäkestoista, intensiivistä hoitoa. Kristeri on kuitenkin rohkaiseva, syömishäiriöistä voi toipua, mutta kuten muissakin riippuvuuksissa on ensin nähtävä, että ongelma on todellinen ja että apua tarvitaan. Kirjassa kerrotaan muun muassa miten pakonomainen ylensyönti tunnistetaan.

Aivan ensiksi on opeteltava erottamaan toisistaan suun nälkä ja vatsan nälkä. Se ei ole helppoa, sillä kyky tuntea oikeaa nälkää saattaa olla kadonnut. Yhtä tärkeä tiellä pakonomaisesta ylensyömisestä toipumiseen on laihdutuskuureista luopuminen, sen ymmärtäminen, etteivät ne auta. Haave, että seuraava laihdutuskuuri on erilainen, on tuhoon tuomittu. Me haluamme uskoa, että laihdutuskuuri auttaa, sillä uskomme sen olevan matkalippu onnellisempaan elämään. Laihdutuskuuri on myös monille niin sanotuille ylipainoiselle ainoa elämäntapa, jonka tuntevat, Kristeri kirjoittaa.

Laihdutuskuuri on vakava asia. Se on viesti siitä, ettemme koe olevamme hyviä sellaisina kuin tällä hetkellä olemme ja että tunnemme negatiivisia tunteita itseämme kohtaan. Jokainen laihdutuskuuri johtaa ennen pitkään ahmimiseen ja sitä kautta aina vain negatiivisempaan käsityksestä itsestä. Lopulta se johtaa itseinhoon.

Miten olisi rauhansopimus itsemme ja ruuan kanssa? Se, että luovumme laihduttamisesta ja opettelemme kuuntelemaan kehomme viestejä, avaa meille tien aitoon yhteyteen itseemme, tunteisiimme ja tarpeisiimme, Kristeri sanoo. Se saattaa pelottaa, eikä käy käden käänteessä, mutta se on anoa tie. Kontrolloimalla tunteitamme ja tarpeitamme elämme koko ajan itseämme pettäen vailla aitoa yhteyttä itseemme, muihin ihmisiin ja elämään.


Marja-Leena Paakkunainen

TeJuKa -lehti, Artikkelisarja ´Luin kirjan´

31.8.2003